Ukrainan kriisin konkretisoituminen tässä ajassa, ja erityisesti Venäjä epäluotettavana naapurina, on nostanut yleiseen keskusteluun esiin kysymyksen Natosta. On huomattava, että aihe pulpahtaa esiin hetkenä, jolloin pinnan alla kytee jotain meitä suurempaa. Sota on asia, joka menee yli ymmärryksen. Juuri nyt meidän on osoitettava laajasti tukea ja solidaarisuutta Ukrainalle. Kaikista tärkeimmän arvon maailmassa täytyy olla rauha.
Mahdollinen Natoon liittyminen on kuitenkin monimutkainen, pidempi prosessi. Ylläpidämme vakautta erityisesti Pohjois-Euroopassa sillä, että tilanne pysyy juuri nyt muuttumattomana. Kansainvälisesti en näe parhaillaan kannatettavana, että kriisin aikana määrätietoisesti hakeutuisimme Natoon. Mahdollisuus ylläpitää ja tilaisuuden tullen myös hakea Nato-jäsenyyttä on jo itsessään valtiollemme mahdollista: Suomella on jo nyt esimerkiksi yhteensovitetut toimintatavat, välineistö sekä teknologia Naton kanssa. On selvää, että Suomi jakaa Naton keskeiset kansainvälisyyteen ja oikeusvaltioperiaatteeseen liittyvät arvot.
Vakautta ei pidä ehdoin tahdoin horjuttaa nyt, kun geopoliittisesti lähellämme tapahtuu merkittäviä muutoksia. Mikäli vakaus meistä riippumattomista syistä kuitenkin järkkyy, päätöksenteon liittymisestä täytyy olla Suomen omissa käsissä. Se, että mahdollisuus on hieman arvoituksellinen, eikä sillä ole tiettyä määriteltyä rajaa, on oman turvallisuutemme takuu mahdollisten ulkoisten uhkien vuoksi. Suomen täytyy voida luoda vakautta ja rauhaa, ja pyrkiä vahvaan yhteistyöhön yli valtiorajojen.
Selvää on, että Nato-kysymyksessä kokonaisuudessa vastakkain ovat myös kaksi suurvaltaa: Yhdysvallat ja Venäjä. Toinen hakee paikkaansa suurvaltapolitiikan kentällä kokeilemalla kepillä jäätä. Me elämme toisen näistä valtioiden kyljessä, minkä vuoksi asemamme sotilaallisessa liittoutumattomuudessa on myös täysin erilainen kuin monella muulla EU-maalla. Kun EU asettaa pakotteita, mekin asetamme pakotteita. Samalla olemme myös osana Venäjän mahdollisesti asettamia vastapakotteita. Suomi toimii ajankohtaisesti sotilaallisesti neutraalina maaperänä, jossa Yhdysvallat ja Venäjä voivat pitää huipputason kokouksia. Mahdollisuus tähän edistää diplomaattisia suhteita kansainvälisesti.
Aiheessa periaatteelliseksi kysymykseksi nousee väistämättä Naton viides artikla. Mikäli Suomi tähän valtiona sitoutuu, se sitoo kätensä myös konflikteihin. Olemmeko valmiita lähettämään suomalaisen sotilaan muualle sotimaan? Viides artikla ei ole mikä tahansa vaihtoehtoinen valinta – se on lupaus.
Pelkokuvien lietsominen ei edistä valtioiden vakautta, vaan kurjistaa ratkaisukeskeistä ilmapiiriä. Siksi kritisoin sosiaalisessa mediassa ajoittain nousevia huudahduksia liittyen Suomen Nato-jäsenyyteen. Kypsä kansallinen Nato-debatti vaatisi monipuolisempaa keskustelua hyödyistä ja haitoista sekä kustannuksista. Mikä on lisäarvo tässä ajassa, mikäli Suomi lähtisi aidosti edistämään jäsenyyttä?
Suomen puolustusvoimat on rakennettu kestämään vaikeitakin aikoja. Olemme määrätietoisesti edistäneet esimerkiksi yleistä asevelvollisuutta, ja nykyinen puolustusministeri on näyttänyt vihreää valoa tulevaisuuskutsunnoille. Nopearytmisessä maailmassa on entistäkin arvokkaampaa tietää, milloin kiiruhtaa, ja milloin tulee malttaa. Ovi on raollaan. Luotan, että päättävät poliitikot osaavat muodostaa kokonaiskuvan siitä, kannattaako se aukaista, sulkea, vaiko pitää raollaan.