Linjapuhe on pidetty 24.10.2026 Keskustanuorten liittokokouksessa Jyväskylän Korpilahdella, Alkio-opistolla, allekirjoittaneen toimiessa Keskustanuorten puheenjohtajan roolissa. Artikkelikuvassa osa Keskustanuorten istuvasta liittohallituksesta.
Rakkaat aateystävät, läsnäolijat, Keskustanuoret.
Ihminen tarvitsee juuret ja siivet.
Juuret kertovat meille, mistä tulemme. Ne antavat meille paikan, johon kuulua, historian, jonka varaan rakentaa, ja turvan, johon palata silloin, kun maailma ympärillä muuttuu liian nopeasti.
Siivet taas antavat meille luvan lähteä, kokeilla jotain uutta. Joskus uuden edessä siipemme tuntuvat samaan aikaan raskailta ja heiveröisiltä, kun koitamme kannatella jännityksen tuomaa rasitusta mutta myös pitää kiinni innostuksesta. Siivet antavat vapauden kasvaa, kokeilla, epäonnistua ja tavoitella sellaistakin, mitä kukaan meitä ennen ei ole osannut kuvitella. Juuret ilman siipiä voivat sitoa ihmisen paikoilleen. Siivet ilman juuria voivat jättää ihmisen leijumaan tyhjän päälle.
Tarvitsemme molemmat, sillä ihminen ilman juuria on myös siivetön.
Mutta mitä tapahtuu ihmiselle, joka kuvittelee pärjäävänsä pelkillä siivillä?
Nuorten todellisuutta tuntuu toisinaan luonnehtivan juuri juurettomuus. Emme välttämättä asu vanhempiemme talossa, emme seuraa sukupolvien jälkiä samoissa työpaikoissa, emmekä voi olla varmoja siitä, millaisessa maailmassa lapsemme aikanaan elävät. Asumme vuokralla, jos emme aina fyysisesti, niin ainakin henkisesti. Olemme ikään kuin vieraina käymässä samaan aikaan kun haluaisimme jäädä.
Irrallisuus vaivaa myös poliittista kulttuuria ja luomaamme maailmaa. Tämä siksi, että irrallisia ihmisiä on helpompi töniä haluttuun suuntaan.
Kun ihminen ei tiedä, mihin kuuluu, hän etsii paikkaansa sieltä, mistä sitä kulloinkin tarjotaan. Kun yhteisöä ei ole, on vaikeampi puolustaa itseään yksin. Ja kun tulevaisuus ei tunnu omalta, on vaikeampi uskoa, että siihen voisi itse vaikuttaa.
Siksi meidän työmme politiikassa ei voi olla vain yksittäisten päätösten tekemistä. Sen täytyy olla myös juurien rakentamista. Kuulumisen, osallisuuden ja tulevaisuususkon vahvistamista.
Rakkaat aateystävät,
Myös puolueella pitää olla vahvat juuret ja kantavat siivet, koska silloin mukaan mahtuvat myös unelmat suuren suuret. Puolue, jolla on unelmia, uskaltaa uudistua, katsoa pidemmälle huomiseen, ja unelmoida myös vallan paikoista. Ei vallan itsensä vuoksi, vaan siksi, että sen voimalla voidaan rakentaa parempaa tulevaisuutta.
Kun olin lapsi, ilmoitti varhain tavoitteekseeni maailman pelastamisen. Se oli ehkä kohtalaisen suuri tavoite lapselle. Mutta en muista ajatelleeni, että tavoite olisi liian suuri. En muista miettineeni, olisiko minun kannattanut ensin odottaa, hankkia vähän lisää kokemusta tai kysyä joltain, olisiko tällainen nyt realistista. Ehkä ajattelin vain, että jos maailmassa on asioita, jotka ovat väärin, niitä pitäisi yrittää muuttaa.
Jossain vaiheessa kasvamme aikuisiksi ja opimme selittämään itsellemme, miksi se ei ehkä onnistu. Opimme tuntemaan järjestelmät, realiteetit, rajat ja sen, miten asioista on tapana puhua, kuinka sanat käännetään hallinnolliseksi jargoniksi ymmärryksen sijaan.
Opimme myös pelkäämään. Pelkäämme, mitä muut ajattelevat. Pelkäämme, mitä tapahtuu, jos sanomme liian suoraan. Pelkäämme, jos emme mahdu meille osoitettuun paikkaan. Ja vähitellen saatamme alkaa pitää maailmaa sellaisena kuin se on, vaikka sen pitäisi olla meille vasta lähtökohta sille, millaiseksi voisimme sen tehdä.
Rakkaat ystävät,
Minä en halua, että meistä kasvaa sellaisia aikuisia, jotka ajattelevat, että nykyinen taso maailmasta riittää. Että jämähtämällä paikalleen voidaan rakentaa kestävämpää huomista. Keskustanuorista ei saa ikinä kasvaa liikettä, jossa ollaan vain eilisen aisankannattajia, eikä tulevaisuuden suunnannäyttäjiä.
Haluan, että säilytämme kyvyn katsoa maailmaa avoimin silmin ja kysyä: miksi tämän täytyy olla näin? Ja vielä tärkeämpää: mitä minä ja me voimme tehdä asialle, jotta huomenna olisi paremmin?
Valinnastani Keskustanuorten puheenjohtajaksi on nyt lähes täydellisen pyöreä vuosi kulunut. Puoli vuotta sitten teidän luottamuksenne ansiosta sain astua tähän työhön. Valintani jälkeen annoin itselleni tavoitteiden ja päämäärien lisäksi kolme ohjetta.
Innostu haasteista, älä pelkää muutosta. Löydä mahdollisuudet ympärilläsi. Ja jos et ole tyytyväinen, toimi ja kokeile uutta lähestymistapaa – tee aina.
Olen yrittänyt pitää näistä kiinni tämän puolen vuoden aikana. En varmasti aina täydellisesti, enkä aina ilman epäilyksiä. Mutta juuri näitä asioita olen halunnut tässä tehtävässä harjoitella. Koen, että olen saanut innostua yhdessä teidän kanssanne, löytää uusia uria myös Keskustanuorille ja ennen kaikkea toimia tärkeiden asioiden puolesta. Olen saanut antaa kasvot yhteisölle, joka on kaikkein merkityksellisin.
Samalla olen halunnut kurkistaa uusin asioihin sillä otteella, että mitä tapahtuu, kun tartumme asioihin, joita ei ole vielä tehty. Kun emme jää odottamaan lupaa. Kun emme tyydy siihen, että jokin on aina ollut näin. Ja kun uskallamme luottaa siihen, että meissä on enemmän voimaa kuin joskus itse ymmärrämmekään. Olen kiitollinen siitä, että olette halunneet olla kyydissä mukana ja heittäytyä tekojen mukaan.
Viimeinen puoli vuotta tässä tehtävässä, teidän antamallanne mandaatilla, on ollut aikamoinen ikkuna.
Ikkuna maailmaan, jossa politiikalla voi olla myös pelastava voima. Ikkuna yhteisöön, jonka eteen tekee joka ikinen päivä mielellään töitä. Ikkuna siihen, miten paljon ihmiset ovat valmiita antamaan, kun he kokevat tekevänsä jotain merkityksellistä.
Ajattelin ennen tätä tehtävää esimerkiksi kuntapoliittisen kokemukseni ansiosta, että olin jo nähnyt tämän ikkunan, eli politiikan monet puolet. Sen lasi on kirkas, vaikka siihen tulee välillä naarmuja ja pölyä. Olen nähnyt, miten päätökset syntyvät, miten työtä tehdään ja miten vaikeaa muutosta voi joskus olla saada aikaan.
Mutta kuulkaa. Ikkuna voi näiden lisäksi myös avautua. Ja kun se avautuu, huomaa, ettei kyse ollutkaan vain siitä, mitä ikkunan läpi pystyy näkemään. Kyse on myös siitä, mitä kaikkea sen kautta voi päästä sisään ja mitä me voimme itse lähteä tekemään ulkona.
Rakkaat ystävät,
Olen aina valinnut elämässäni sen, että olen rehellinen itselleen ja muille. Avoimuus ei ole joka hetki helppoa, mutta sydän auki on helpompi elää. Siksi haluan puhua teille myös siitä, millainen tämä puoli vuotta on ollut siviilielämässäni.
Se on ollut jatkuvasti kauhea ja kaunis. Käsikkäin elämän erilaiset puolet ovat näyttäytyneet todeksi.
Vappuna minun elämäni yksi rakkaimmista, vaikutusvaltaisimmista ihmisistä, äitini kuoli. Vapunaattona minun piti mennä Ylen radiolähetykseen puhumaan vappuperinteistä, mutta päivä muuttuikin äkkiäarvaamatta matkustamiseksi kotiseudulleni. Elämääni tulikin nopeasti sellaisia vappuperinteitä, mitä en olisi ikinä halunnut.
Voi olla osittain kliseistä lausua, mutta äitini kuoleman myötä ymmärsin kouriintuntuvasti, että meillä on tämä yksi ainoa elämä. Kukaan ei anna elämään harjoituskierrosta. Kukaan ei avaa ovea erilliseen ulottuvuuteen, jossa voisimme tehdä kaiken uudelleen. Ei tule päivää, jolloin kaikki olisi varmasti valmista, kaikki vaikeat asiat ratkaistu ja kaikki tärkeät sanat sanottu.
Tämä siksi, että elämä tapahtuu nyt.
Ja siksi sillä on merkitystä, miten me sen elämme. Olemmeko uskollisia itsellemme ja omille arvoillemme? Uskallammeko sanoa ääneen, mitä ajattelemme? Uskallammeko tuntea, vaikka tiedämme, että tunteminen tekee meistä haavoittuvia? Käytämmekö aidosti aikaamme siihen, minkä todella uskomme olevan tärkeää? Pysähdymmekö sen äärelle tarpeeksi usein, miksi politiikalla on yhteiskunnallisesti niin mullistuksellinen voima?
Oman vanhemman menettäminen on kamala asia. Ja kun se tapahtuu nuorena, siinä menettää muutakin kuin ihmisen. Tapahtuman myötä menettää jonkin ikkunan omaan lapsuuteen, omaan historiaan ja siihen ihmiseen, joka itse oli ennen kuin maailma ehti opettaa, miten paljon elämä voi sattua.
Ja samalla elämä jatkuu. Hetki kerrallaan, sumuisenkin verhon läpi. Yksi surun vaikeimmista ja lohduttavimmista asioista on ymmärtää, maailma ei pysähdy, vaikka oma maailmasi olisi hetken pysähtynyt. Se tapahtuu jatkuvasti.
Ihmisen elämässä häiden ja hautajaisten väliin voi mahtua viisi päivää. Ja niiden viiden päivän sisälle voi mahtua kokonaiselta tuntuva elämän tie.
Olen oppinut, ettei ihmisen tarvitse valita vain yhtä tunnetta kerrallaan. Ei tarvitse olla joko surullinen tai kiitollinen. Ei tarvitse olla joko väsynyt tai innostunut. Ei tarvitse olla joko hauras tai vahva.
Voi olla kaikkea tätä yhtä aikaa.
Ja ehkä juuri siinä on jotakin olennaista myös politiikasta.
Me emme voi odottaa, että elämä olisi yksinkertaista ennen kuin uskallamme toimia. Emme voi odottaa, että maailma olisi valmis ennen kuin alamme rakentaa parempaa. Emme voi odottaa, että meillä olisi aina voimia enemmän kuin tehtävä vaatii.
Joskus on toimittava silloinkin, kun väsyttää. Joskus on noustava uudelleen, vaikka edellinen päivä olisi vienyt melkein kaiken.
Minä olen saanut nousta uuteen aamuun. En aina kevyenä. En aina valmiina. Mutta olen saanut nousta. Olen enemmän elämän edessä kiitollinen ja tästä työstä aina intoa saava.
Onnena olen saanut huomata, että pimeyden keskellä yksi ihminen voi tuoda elämään käsittämättömän määrän valoa. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut kokea surun keskellä myös niin suuren rakkauden, että sen kirkkaus kulkee mukanani myös silloin, kun rakastamani ihminen ei ole vieressäni. Puolisoni kautta olen oppinut vuosien aikana jotakin, jonka toivoisin meidän kaikkien muistavan: kannattaa aina pyrkiä olemaan se ihminen, joka tuo toisille valoa.
Ei se, joka lisää kyynisyyttä huoneeseen. Ei se, joka vie toisilta rohkeuden. Ei se, joka saa muut tuntemaan itsensä pienemmiksi. Vaan se, jonka seurassa ihminen uskaltaa taas uskoa itseensä. Kun mietimme, mitä itse olemuksellaan tuo huoneeseen, kyse ei ole vain sanoista. Kyse on myös siitä, millaisen tilan jätät muille. Siitä, saavatko muut ympärilläsi olla rohkeampia, ajatella suuremmin ja uskaltaa enemmän.
Se merkitsee valtavasti. Yksi kohtaaminen, yksi lause, yksi ihminen, joka sanoo: minä uskon sinuun. Kokeile. Minä autan sinua.
Emme aina voi ratkaista toisen ihmisen ongelmia. Emme voi poistaa kaikkea kärsimystä. Mutta voimme aina vaikuttaa siihen, joutuuko toinen kohtaamaan vaikeutensa yksin.
Kaikista pääomista kallein on ihmiset, sillä ihmisyyden arvo, ja se, kuinka kohtaamme toisemme luodaan todeksi joka päivä politiikassa, järjestötyössä ja elämässä.
Rakkaat aateystävät,
Olen viime kuukausina ajatellut usein myös sitä, kuinka pitkien päivien keskellä vuodet ovat lopulta ohikiitäviä.
Puheenjohtajana olen saanut nähdä ja tehdä todeksi sitä, kuinka paljon asioita voidaan saada aikaan puolessa vuodessa. Ja kuinka paljon jää vielä tehtäväksi.
Olemme vahvistaneet toimintaamme, rekrytoineet uusia työntekijöitä ja etsineet tapoja saada yhä useampi nuori mukaan yhteiseen työhön.
Kesällä tehty puoluekokouskampanja Tulevaisuuslupaus nosti meidät keskustelun keskiöön, Maikkarin kymppiuutisiin ja lavalle isona porukkana. Rakensimme kampanjan keskiöön keskustelua siitä, millaista tulevaisuutta nuorille voidaan luvata – ja ennen kaikkea siitä, miten lupaukset muutetaan teoiksi. Tulevaisuuslupaus toi näkyväksi se, että vastuiden ja oikeuksien pitää olla tasapainossa myös tulevien sukupolvien välillä.
Olemme viettäneet kulttuurivuotta ja nostaneet esiin kulttuurin merkitystä ihmisille, yhteisöille ja suomalaisen yhteiskunnan elinvoimalle. Järjestimme kulttuurin pyöreän pöydän keskustelun, jonka tarkoituksena oli pääsääntöisesti rakentaa areena, jossa kuullaan kulttuurialan ajankohtaisia ja tulevaisuudennäkymiä.
Olemme vaatineet, että nuorten ääni kuuluu siellä, missä päätetään nuorten tulevaisuudesta. Olemme ottaneet kantaa paitsi nuorten tulevaisuususkoon, nuorten työllisyyteen, maatalouden sukupolvenvaihdoksiin, eläkkeisiin, opintoseteliin, lukutaitoon, parisuhdepalveluun, perustuloon, poliisiin, Keskustan aatteelliseen asemaan, kovasanaisestikin sekä linjaan ja useisiin ulkopolitiikan aiheisiin. Vain näin muutamia mainitakseni. Olemme tehneet työtä sen eteen, että yhä useampi löytäisi tästä liikkeestä oman kotijoukkueensa. Sanon nämä lopulta siksi, että mainitsemani asiat eivät ole vain tapahtumia, kampanjoita tai kokouksia. Niiden takana on ihmisiä, jotka ovat käyttäneet aikaansa, osaamistaan ja energiaansa siihen, että asiat muuttuisivat.
Siksi haluan kiittää teitä.
Kiitos jokaiselle, joka on tullut paikalle, tarttunut toimeen, kirjoittanut, soittanut, järjestänyt, haastanut, kuunnellut ja kantanut vastuuta. Kiitos myös niille, jotka ovat uskaltaneet olla eri mieltä. Jotka ovat kysyneet, miksi teemme jotakin tietyllä tavalla. Jotka ovat ehdottaneet parempaa ratkaisua silloin, kun vanha ei enää riitä.
Ilman teitä tämä työ olisi vain puhetta. Mutta teidän ansiostanne se on myös tekoja.
Olemme vieneet keskustalaista nuorten ääntä mediaan, koteihin ja kokoussaleihin. Olemme puhuneet televisiossa, radiossa ja julkisessa keskustelussa asioista, joiden on kuuluttava koko Suomen keskusteluun.
Kun olen puhunut eläkkeistä aamutelevisiossa tai olemme yhdessä nostaneet esiin puoluekokouksessa tulevaisuuden kannalta keskeisiä kysymyksiä, emme ole tehneet mitään noista vain saadaksemme näkyvyyttä.
Teemme kaikki nuo asiat, koska politiikassa on kysyttävä, kenen ääni kuuluu ja kenen ääni jää kuulumatta. Ja koska nuorten tulevaisuudesta ei pidä puhua vain silloin, kun nuoret itse ovat paikalla muistuttamassa olemassaolostaan.
Meidän pitää olla mukana määrittelemässä keskustelua. Ei vain reagoimassa siihen, mitä muut päättävät. Tämä on ollut yksi tärkeimmistä opeistani: meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mistä puhutaan, miten puhutaan ja millaisia vaihtoehtoja ihmiset ylipäätään osaavat vaatia.
Mutta näkyvyys ei ole päämäärä itsessään. Mikään kampanja ei ole onnistunut vain siksi, että se näkyi. Mikään rekrytointi ei ole onnistunut vain siksi, että joku liittyi jäseneksi. Mikään keskustelu ei ole onnistunut vain siksi, että ihmiset istuivat saman pöydän ääressä.
Onnistumisen mitta on lopulta siinä, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Saiko joku uuden syyn uskoa tulevaisuuteen? Löysikö joku yhteisön, johon kuulua? Muuttuiko jokin ajatus toiminnaksi? Siirtyikö jokin aiemmin mahdottomalta tuntunut asia osaksi vakavasti otettavaa keskustelua? Ja saimmeko aikaan jotakin, mikä ei olisi tapahtunut ilman meitä?
Näitä kysymyksiä meidän pitää uskaltaa esittää itsellemme jatkossakin. Sillä järjestö ei uudistu sillä, että se kertoo olevansa uudistunut.
Rakkaat ystävät,
Kaikissa näissä asioissa on lopulta kyse siitä, minkä ajattelemme olevan puolustamisen arvoista.
Kun istut vaalipaneelissa, jossa kysytään ja kurmuutetaan aina uudestaan sillä kysymyksellä, olisiko valmis leikkaamaan kalliista syöpähoidoista, mikäli sen avulla painopistettä voitaisiin siirtää ennaltaehkäiseviin palveluihin samaan aikaan, kun tiedät äitisi makaavan noissa kalliissa syöpähoidoissa ja taistelevansa hengestään, politiikka saa aivan uuden merkityksen.
Politiikan abstraktit lakkaavat olemasta kaukaisia, kun niistä tulee todellisia. Silloin julkisen talouden tila, priorisointi, kustannukset ja säästöt eivät ole enää vain sanoja paperilla. Ne tulevat iholle.
Kun puhumme terveydenhuollosta, puhumme ihmisistä, jotka odottavat diagnoosia. Ihmisistä, jotka pelkäävät. Ihmisistä, joiden elämä saattaa riippua siitä, kuinka nopeasti sairaus tunnistetaan ja hoito aloitetaan.
Puhumme läheisistä, jotka yrittävät jaksaa ja samalla ymmärtää järjestelmää, jonka pitäisi auttaa heitä vaikeimmalla mahdollisella hetkellä. Tietenkin terveydenhuollossa on tehtävä vaikeita päätöksiä. Resurssit eivät ole rajattomat, ja jokaisen järjestelmän on pystyttävä arvioimaan, miten käytettävissä olevat voimavarat kohdennetaan. Mutta juuri siksi meidän pitää kysyä, millä perusteilla päätöksiä tehdään ja millaisia seurauksia niillä on.
Emme voi hyväksyä sitä, että ihmisen mahdollisuus saada tarvitsemaansa hoitoa riippuu kohtuuttomasti siitä, kuinka kauan hän pystyy odottamaan, kuinka hyvin hän osaa vaatia oikeuksiaan tai kuinka paljon hänellä on läheisiä auttamassa. Meidän pitää pystyä parempaan. Yksittäiset kokemukset ei yksin kerro koko järjestelmästä, mutta ne voivat auttaa ymmärtämään, miksi järjestelmän toimivuutta on arvioitava ihmisen näkökulmasta käsin.
Siksi sanon tämän hyvin painokkaasti: meidän tehtävämme ei ole sulkea silmiämme vaikeilta kysymyksiltä. Meidän tehtävämme on katsoa niitä kohti.
Sama koskee sosiaaliturvaa, työllisyyttä, koulutusta ja ympäristöä.
Kun puhumme sosiaaliturvasta, puhumme siitä, onko ihmisellä mahdollisuus selvitä elämäntilanteessa, jossa omat voimat tai toimeentulo eivät riitä.
Kun puhumme työllisyydestä, puhumme toimeentulon lisäksi osallisuudesta, merkityksestä ja mahdollisuudesta rakentaa omaa elämää.
Kun puhumme ympäristöstä, puhumme siitä, millaisen maailman jätämme seuraaville sukupolville.
Ja kun puhumme tulevaisuususkon vahvistamisesta, puhumme siitä, onko nuorella syytä ajatella, että hänen kannattaa yrittää.
Ruoka muuttuu kysymykseksi silloin, kun kaupassa valintaa ohjaa vain halvin hinta.
Silloin emme enää keskustele vain kuluttajan valinnoista. Keskustelemme siitä, millaiset mahdollisuudet ihmisillä on elää arvojensa mukaisesti. Siitä, millaisia ehtoja asetamme ruoantuotannolle ja millä tavalla jaamme kustannukset.
Ihmisarvo ei ole juhlapuheiden koriste. Se näkyy siinä, miten kohtelemme ihmistä silloin, kun hänellä ei ole voimia puolustaa itseään.
Ja siksi kysyn teiltä: mitä me olemme valmiita puolustamaan silloinkin, kun se on vaikeaa? Silloinkin, kun siitä ei saa kiitosta. Silloinkin, kun se maksaa. Silloinkin, kun olisi helpompaa vaieta. Minä haluan, että Keskustanuoret on yhteisö, jossa puolustetaan tinkimättömästi tulevaisuudessakin sivistystä, kestävää kehitystä ja yhdenvertaisuutta antamatta piiruakaan periksi siitä, mitä me olemme ja edustamme.
Tulevaisuususko ei tarkoita sitä, että uskoisimme kaiken menevän hyvin.
Se tarkoittaa sitä, että emme pidä tämänhetkistä tilannetta lopullisena.
Viime vuosina olemme nähneet, kuinka nopeasti poliittisen keskustelun rajat voivat muuttua. Kuinka jokin aiemmin mahdottomalta tuntunut ajatus muuttuu hyväksyttäväksi. Kuinka yhteiskunnallinen keskustelu voi avautua – tai sulkeutua.
Politiikan tutkimuksessa tästä puhutaan muun muassa Overtonin ikkunan käsitteellä. Sillä tarkoitetaan niiden ajatusten aluetta, joita yhteiskunnassa kulloinkin pidetään hyväksyttävinä tai vakavasti otettavina vaihtoehtoina.
Ikkuna ei pysy paikallaan. Se liikkuu. Siihen, mitä pidämme mahdollisena, vaikuttavat päätökset, kriisit, julkinen keskustelu, kansalaisliikkeet ja ihmiset, jotka uskaltavat ehdottaa jotakin uutta.
Olemme varttuneet todeksi ajassa, jossa ikkunoita avattiin Eurooppaan ja laajemminkin maailmaan. Monia meistä ympäröi vahva usko siihen, että kansainvälinen yhteistyö syvenee, liberaali demokratia vahvistuu ja ihmisten väliset yhteydet lisääntyvät.
Nyt moni noista ikkunoista tuntuu olevan vaarassa sulkeutua. Sisäänpäin katsova ajattelu saa tilaa. Rajojen sulkemista tarjotaan ratkaisuksi monimutkaisiin ongelmiin. Yhteistyön sijaan korostetaan vastakkainasettelua.
Tietenkin kansainvälisen politiikan epävarmuuteen pitää vastata. Suomen turvallisuudesta on huolehdittava. Omavaraisuutta ja huoltovarmuutta on vahvistettava myös täällä, sillä se on tulevaisuuden turva ja tarve.
Mutta meidän pitää osata erottaa toisistaan se, mikä aidosti vahvistaa turvallisuuttamme, ja se, mikä vain saa meidät tuntemaan olomme hetkellisesti turvallisemmaksi.
Kaikkia ikkunoita ei kannata sulkea siksi, että ulkona on kylmä. Kylmyyden keskellä, pelottavien uhkakuvien maailmassa tarvitaan juuri silloin, kun meitä yritetään repiä erilleen enemmän yhteistyötä, enemmän kykyä ymmärtää toisia ja enemmän rohkeutta katsoa oman välittömän kokemuksemme ulkopuolelle.
Tämä pätee myös keskustalaiseen politiikkaan. Meillä on omat juuremme. Meillä on historia, arvot ja perinteet. Meillä on ajatus ihmisestä, joka kuuluu yhteisöön mutta jonka pitää myös saada päättää omasta elämästään. Meillä on ymmärrys siitä, että Suomen vahvuus rakentuu kaikkialla Suomessa, ei vain suurimmissa kaupungeissa tai vallan kabineteissa.
Mutta juuret eivät tarkoita sitä, että meidän pitäisi pysyä paikallamme. Juuret ovat olemassa siksi, että niiden varassa voidaan kasvaa. Ja jos me todella uskomme omiin arvoihimme, meidän pitäisi pystyä viemään niitä rohkeasti myös sellaisiin keskusteluihin, joihin emme ole ennen osallistuneet.
Meidän pitäisi uskaltaa kysyä, mitä nämä arvot tarkoittavat nuorten toimeentulolle, ilmastopolitiikalle, teknologian murrokselle, mielenterveydelle, kansainväliselle yhteistyölle ja tulevaisuuden työlle. Meidän ei tarvitse valita menneisyyden ja tulevaisuuden välillä, vaan edellä.
Me voimme kantaa mukanamme sen, mikä on arvokasta, ja samalla muuttaa sitä, mikä ei enää palvele ihmisiä. Tässä piilee myös meidän, Keskustanuorten erityinen mahdollisuus.
Meidän ei tarvitse odottaa, että joku muu määrittelee keskustalaisuuden uudelleen. Voimme tehdä sen itse, omanlaiseksemme.
Rakkaat ystävät.
Vuoden 2027 eduskuntavaalit ovat edessämme.
Niihin ei ole loputtomasti aikaa, eikä meillä ole varaa ajatella, että vielä joskus myöhemmin olisi parempi hetki ottaa vastuuta.
Meidän pitää aloittaa nyt. Mutta haluan sanoa tämän erityisen selvästi: keskustan uudistaminen ei voi tarkoittaa vain sitä, että vaihdamme muutaman sanan, uuden värin tai kampanjan ilmeen.
Uudistaminen ei ole sitä, että vanha viesti paketoidaan uudelleen ja toivotaan, että tällä kertaa se kuulostaisi tuoreemmalta.
Uudistaminen on sitä, että uskallamme kysyä, vastaavatko tekomme arvojamme. Kuuntelemmeko ihmisiä, joiden elämästä puhumme? Olemmeko siellä, missä heidän arkensa tapahtuu? Onko meillä tarjota ratkaisuja niihin kysymyksiin, jotka oikeasti valvottavat heitä öisin? Ja olemmeko valmiita muuttamaan omaa toimintaamme, jos vastaus on ei?
Meidän pitää pystyä puhumaan ihmisarvosta niin, että se näkyy konkreettisissa päätöksissä. Meidän pitää pystyä puhumaan työllisyydestä niin, että nuori näkee siinä oman mahdollisuutensa, ei vain taulukon lukuja. Meidän pitää pystyä puhumaan ympäristöstä niin, että ratkaisut huomioivat sekä luonnon kantokyvyn että ihmisten arjen.
Meidän pitää pystyä puhumaan tulevaisuudesta niin, ettei nuorille tarjota pelkkiä velvollisuuksia, epävarmuutta ja kehotuksia sopeutua. Ja meidän pitää pystyä puhumaan keskustalaisuudesta niin, että yhä useampi tunnistaa siinä jotain omaansa.
Ei siksi, että yrittäisimme olla kaikille kaikkea. Vaan siksi, että uskallamme olla jotakin selvästi ja perustellusti.
Meidän ei pidä ahtautua oikeisto–vasemmisto-jaon nurkkiin vain siksi, että muut ovat tottuneet jäsentämään politiikkaa niiden kautta. Monimutkaisemmassa maailmassa jaot ovat paljon syvempiä, kuin vain arvokartalla liikkuvia – ne ovat yrittäjien ja työläisten välisiä, eri sukupolvien välisiä taistelujen temmellyskenttiä ja menestyjien maaleja ja häviäjien tappioita. Meidän pitää pystyä kertomaan, mitä keskustalainen ajattelu tuo tähän aikaan, mitä se ratkaisee ja miksi sen näkökulmaa tarvitaan. Emme voi menestyä pelkästään yrittämällä olla jonkin toisen vaihtoehdon maltillisempi versio. Jos alkuperäisestä tehdään aina light-versio, häviämme aina. Siksi voittavalla liikkeellä on oma suunta.
Ja tässä työssä Keskustanuoret eivät ole sivustakatsoja. Me emme ole puolueen tulevaisuus vain siksi, että olemme nuoria ja joskus tulemme ottamaan vastuuta. Luomme oman ohjelmamme todeksi tänä viikonloppuna ja viitoitamme myös puolueelle tietä siten, mitä nyt ja tulevaisuudessa kannattaa ja pitää olla. Meillä on osaltamme oikeus ja velvollisuus osallistua siihen, millaiseksi keskustalaisuus tänään rakentuu.
Ja joskus se vaatii myös sitä, että kestämme sen, etteivät kaikki ole kanssamme samaa mieltä.
Hyvät aateystävät,
Minä kaipaan politiikkaan enemmän rohkeutta. Kaipaan keskustalaisuuteen omaleimaisuutta, joka erottaa meidät kaikista muista.
En sellaista rohkeutta, että voittaja on se, joka huutaa kovempaa, käyttää rumempia ilmaisuja tai tuottaa jokaisesta erimielisyydestä taistelua. En tarkoita, että meidän pitäisi luopua yhteistyöstä tai kyvystä kuunnella. Päinvastoin.
Yhteistyö vaatii vahvaa käsitystä siitä, mitä itse edustaa. Muuten yhteistyöstä tulee helposti vain mukautumista. Meidän pitää kyetä tekemään kompromisseja, mutta meidän pitää myös tietää, mistä emme halua luopua.
Meidän pitää osata kuunnella vastapuolta, mutta meidän ei pidä pelätä oman viestimme esittämistä. Meidän pitää pystyä rakentamaan siltoja ilman, että häivytämme itseämme niiden alle.
Ja ennen kaikkea meidän pitää muistaa, että politiikka ei ole vain argumenttien kilpailu. Täytyy tietenkin olla mielipide. Ja sen takana täytyy olla asiaa: tarvitaan tietoa, perusteluja ja kykyä arvioida päätösten seurauksia. Mutta ihminen ei toimi pelkkien perustelujen varassa. Ihminen toimii myös siksi, että jokin tuntuu tärkeältä. Silloin, kun jokin koskettaa. Että hän tunnistaa omassa elämässään sen, mistä politiikassa puhutaan.
Siksi politiikan pitää pystyä puhuttelemaan sekä järkeä että tunnetta. Kysyn nyt keskustalta, meiltä, olemmeko olleet liian pitovoimaisia ja samassa tiimellyksessä unohtaneet sen, että vetovoimaakin pitäisi olla? Miksi suurelle osalle suomalaisista olemme ajassamme säilyttäjiä? Siksi, että emme ole luoneet kuvaa uudistajan 2060-luvun Suomesta – valtion tilikirjan läpi maailman tarkastelu on nurkkakuntaisuutta, josta Keskustan on päästävä eroon. Vaikka taloudenpito on keskipuolueelle tietenkin tärkeää, ei talous voi olla olemassaolomme edellytys: olemassaolo vaatii liimakseen jotain paljon syvempää, aatetta. Perälautojen puolustelu on menneen maailman kuvaelma siitä, mitä pitäisi säilyttää, enkä tunnista sitä keskustakseni, joka on ollut yhteiskunnassa aina uutta synnyttävä voima.
Siksi minulla on yksi viesti myös meidän rakkaalle Keskustallemme. Jos puolueelle voisi puhua, sanoisin sille, että: Älä opettele mahtumaan mihinkään sinulle annettuun muottiin. Vala muottisi ihan itse.
Älä kysy ensimmäiseksi, mitä muut ajattelevat sinun voivan sanoa. Kysy, mitä sinun täytyy sanoa, jos todella uskot omiin arvoihisi. Älä kysy vain, mistä löytyy turvallisin paikka poliittisella kartalla. Kysy, missä ovat ne ihmiset ja ongelmat, joiden vuoksi politiikkaa ylipäätään tehdään. Älä tyydy siihen, että sinut tunnistetaan mukavaksi yhteistyökumppaniksi, kaljakaveriksi tai kivan kaveripalkinnon pokkaajaksi. Ole valmis näyttämään, mitä haluat saada aikaan. Uskalla luottaa. Toisena oleminen tai siihen asemaan tyytyminen ei riitä, sillä se tulos ei konkretisoidu ääniksi. Keskustan täytyy olla kansan iholla uskottaminen vaihtoehto. Ei ihan siedättävä tapetti, joka kyllästyttää joka päivä, mutta mistä ei vain pääse eroon.
Meidän pitää uskaltaa luottaa siihen, että omista arvoistamme käsin voimme löytää ratkaisuja, joita ei saada aikaan valmiiksi annettujen poliittisten jakolinjojen sisällä.
Rakkaat Keskustanuoret,
Olen puhunut tänään juurista ja siivistä. Olen puhunut menetyksestä, rakkaudesta ja siitä, mitä politiikassa on puolustamisen arvoista. Olen puhunut siitä, mitä olemme yhdessä tehneet ja mitä meidän pitäisi uskaltaa tehdä seuraavaksi.
Lopulta nämä kaikki linkittyvät samoihin keskeisiin kysymyksiin.
Millaista elämää me haluamme mahdollistaa? Millaisen yhteiskunnan haluamme jättää jälkeemme? Ja millaisia ihmisiä me itse haluamme olla matkalla sinne?
En sano tätä siksi, että meidän pitäisi elää jatkuvassa kiireessä tai että jokainen päivä pitäisi täyttää suorituksilla. Elämä ei ole vain tekemistä. Se on myös olemista, kohtaamista ja sitä, että pysähtyy huomaamaan, mikä on jo hyvin.
Mutta olen oppinut, ettei tärkeimpiä asioita kannata siirtää loputtomasti myöhemmäksi.
Meillä on tämä yksi, ainutlaatuinen elämä. Meillä on tämä yhteiskunta, jota voimme omalla toiminnallamme muuttaa. Ja meillä on tämä yhteisö, jonka tulevaisuutta rakennamme yhdessä.
Siksi haluan pyytää teitä miettimään yhtä, jo aiemmin mainitsemaani asiaa.
Mitä te tuotte huoneeseen, johon astutte? Tuotteko epäilyä vai mahdollisuuksia? Tuotteko kyynisyyttä vai tulevaisuususkoa? Tuotteko mukananne ajatuksen siitä, että mikään ei kuitenkaan muutu, vai kysymyksen siitä, mitä voisimme tehdä toisin? Tuotteko tilaan tarpeen olla oikeassa vai halun ymmärtää?
Ja kun lähdette huoneesta, mitä teistä jää jäljelle? Jääkö joku rohkeampana kuin ennen? Jääkö joku ajattelemaan, että ehkä hänkin voisi osallistua? Jääkö jokin asia liikkeelle, vaikka ette itse olisi enää paikalla?
Minä haluan, että Keskustanuoret on tällainen yhteisö.
Yhteisö, joka antaa juuret, mutta ei sido niihin kiinni. Yhteisö, joka antaa siivet, mutta ei jätä ketään yksin lentämään. Yhteisö, jossa saa kasvaa, olla eri mieltä, epäonnistua, yrittää uudelleen ja löytää oman tapansa vaikuttaa.
Ja yhteisö, joka uskaltaa sanoa myös omalle puolueelleen: me pystymme parempaan, me toden totta pystymme parempaan ja haluamme olla mukana tekemässä siitä totta.
Vuoden 2027 eduskuntavaaleissa meillä on mahdollisuus tuoda tähän maahan uusia ajatuksia, uusia tekijöitä ja uudenlaista tulevaisuususkoa. Meidän on uskallettava ajatella, että politiikka voi olla muutakin kuin sopeutumista siihen, mikä jo on. Se voi olla uuden mahdollisen tekemistä näkyväksi, JOS NIIN PÄÄTÄMME.
Rakkaat ystävät,
En toivo mitään, en pelkää mitään, olen vapaa.
Tuo ajatus on kulkenut mukanani viime kuukausina. En ajattele sitä niin, ettei meillä olisi toiveita tai pelkoja. On tietenkin. Meillä on asioita, joista välitämme. Tulevaisuus, jonka puolesta olemme valmiita tekemään töitä.
Vapaus ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Se tarkoittaa, ettei pelko saa päättää puolestamme. Ettei epävarmuus saa estää meitä yrittämästä. Ettei muiden asettama muotti saa määritellä sitä, mihin meillä on mahdollisuus kasvaa. On heitettävä pelko pois.
Meillä on juuret, joista ammentaa. Meillä on siivet, joilla lentää. Ja meillä on vastuu siitä, mitä teemme tällä yhdellä elämällämme. Minä haluan osaltani käyttää omaani niin, että puolustan sitä, minkä uskon olevan arvokasta. Että olen valoa toisille silloin, kun voin. Että uskallan avata ikkunoita, vaikka en voi tietää kaikkea siitä, mitä niiden takana odottaa.
Ja että voin joskus katsoa myös taaksepäin, yhdessä teidän kanssanne ja tietää, ettemme ole vain odottaneet maailman muuttuvan. Haluan luoda sellaisia tulevaisuuskuvia, avaamassa ikkunoita tulevaisuuteen, jota emme vielä kokonaan näe, mutta jonka rakentamiseen uskomme yhdessä.
Sillä ikkunat voivat avautua. Joskus helpolla kädenväännöllä, mutta poliittisesti yhä enemmän voimalla, tahdolla ja teoilla. Ja kun ikkuna avautuu, meidän on oltava valmiita astumaan siitä sisään, niin kylmänä talvipäivänä, räntäisenä aamuna kuin kirkkaana kevätpäivänäkin.
Nyt se ikkuna on auki, tulevaisuuteen nimittäin.
Kiitos.