Sosiaalinen media on tehnyt mielipiteen ilmaisemisesta helpompaa kuin koskaan aiemmin. Nopeus ja reaktiivisuus voittavat ajassa, jossa näkyvyydellä on väliä. Yhdellä painalluksella voi ottaa kantaa, jakaa julkaisun tai osoittaa olevansa jonkin asian puolesta tai sitä vastaan.
Itsessään mielipiteen ilmaisussa ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mahdollisuus sanoa mielipiteensä, osallistua keskusteluun ja olla yhteydessä toisiin ihmisiin nopeasti on merkityksellinen osa aikamme kansalaisvaikuttamista.
Toisinaan nopeiden somemyrskyjen vallitessa pohdin, olemmeko alkaneet sekoittaa mielipiteen ilmaisemisen ja vaikuttamisen toisiinsa. Niiden eron tunnistan: todellinen vaikuttaminen asioiden suuntaan vaatii myös yksilöltä yleensä jotain enemmän kuin tykkäystä. Se vaatii aikaa, sitkeyttä, kärsivällisyyttä, kykyä sietää epämukavia tunteita ja ennen kaikkea osallistumista yhteiseen hyvään.
Suomessa kansalaisvaikuttamisella ja järjestötoiminnalla on pitkät perinteet. Meitä on totuttu kutsumaan yhdistysten luvatuksi maaksi. Historiaa alleviivaa se, että kalenterissamme on kansallinen liputuspäivä, joka muistuttaa kansalaisvaikuttamisen ja järjestötyön merkitysarvosta itsestään.
Kalenterimerkintä on myös muistutus siitä, millaiseen yhteiskuntaan haluamme uskoa. Yhteiskuntaan, jossa ihmiset eivät ole vain päätösten kohteita, vaan myös niiden tekijöitä, ja maahan, jossa demokratia voittaa autokratian. Kun ihmiset kokoontuvat yhteen jonkin itselleen tärkeän asian puolesta, tapahtuu jotakin sellaista, mitä yksittäinen ihminen ei yksin pysty tekemään, sillä järjestöissä, yhdistyksissä ja vapaaehtoistoiminnassa opitaan vaikuttamaan sekä kantamaan vastuuta pitkäjänteisesti. Väitän, että tekeminen muiden ihmisten paremman huomisen puolesta rakentaa myös yksilöllistä hyvää.
Ja ennen kaikkea yhdessä toimiessa opitaan se, että omat ajatukset eivät aina voita. Joskus toinen ihminen on eri mieltä tai oma ehdotus ei mene läpi. Omien näkemystensä ja oman ajattelunsa kanssa joutuu olemaan kriittinen. Se on terveellinen oppitunti jokaiselle meistä. Facebookin kommenttikentässä on helppo vetäytyä seuraavaan keskusteluun, kahlata läpi vielä muutama postaus ja koukuttua algoritmin vietteeseen. Järjestön kokouksessa vieressä istuu inhimillinen ihminen, jonka kanssa pitäisi löytää yhteinen ratkaisu, luoda kompromissi.
Ehkä useammalle meistä tekisi hyvää katsoa toisiamme silmiin mielipiteinemme. On vaikea ymmärtää ajatusta, jossa järjestötoiminta nähdään lähinnä ”järjestörälssinä” tai ylimääräisenä kulueränä. Mikäli tarkastelemme yhteiskuntaa vain yksilön suoriutumisen, tehokkuuden ja itsensä kehittämisen kautta, vaarana on, että kadotamme näkyvistä jotakin olennaista; sen, ettei ihminen elä vain itseään varten.
Yhteiskunta ei rakennu pelkästään yksilöiden menestyksestä, vaan rakentuu todeksi siitä, mitä olemme valmiita tekemään toistemme hyväksi. Siellä, missä yksi auttaa toista, toinen järjestää tapahtumaa ja kolmas etsii yhteistä ratkaisua erimielisyyksiin, rakentuu pala palalta todeksi yhteiskunta, jossa toisiin ihmisiin uskotaan. Ulkopuolelta tarkasteltuna ajankäyttö voi näyttää pieneltä toiminnalta, mutta yhteiskunnassa, jossa yksinäisyys ja syrjäytyneisyys kasvavat hälyttävissä määrin, pienten tekojen arvo korostuu. Ja kun yhä useampi toimii, pienestikin, eloon herää yhteisöjen voima.
Siksi järjestöjen tukeminen ei ole vain suoraviivaisesti rahansiirto järjestöille. Se on investointi ihmisiin ja yhteiskunnan sosiaaliseen pääomaan, yhteiseen luottamuspääomaan. Suomalainen yhteiskuntamalli on rakentunut ajatukselle siitä, että kansalaistoimintaa tuetaan myös yhteisistä varoista. Yhteinen rahoitus mahdollistaa sen, että ihmiset voivat osallistua, vaikuttaa ja rakentaa yhteisöjä erilaisista taustoista riippumatta. Ja juuri sitä tarvitsemme myös nyt.
Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä muistuttaa meitä tästä. Liputuspäivä muistuttaa kansalaisvaikuttamisen ja järjestötyön merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa, siitä, että yhteiskunta ei synny todeksi vain eduskunnassa, valtuustosaleissa tai virastoissa. Se syntyy kaikkialla siellä, missä ihmiset kokoontuvat yhteen, uskaltavat keskustella, tarttuvat toimeen ja päättävät tehdä.
Sillanpää kiteytti oman vuosikymmenten vaikuttamistyönsä virkkeeseen: ”En ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni, ja ihmisten myötämielisyys on tukenut minua, Suomen suurinta kerjäläistä.”
Ajatukseen kiteytyy olennainen ajastamme. Yksin olemme varsin pieniä. Yhdessä voimme saada aikaan jotakin, mikä jää meitä suuremmaksi.